Miniloma Karibialla

Matkamme Meksikosta Suomeen lähti käyntiin mitä rentouttavimmalla pysähdyksellä Karibianmerellä. Lensimme Guadalajarasta ensin Cancuniin, josta otimme bussin suoraan Playa del Carmeniin.

Playa del Carmen on hieman pienempi ja rauhallisempi versio Cancunista, vain tunnin bussimatkan päässä. Siinä, missä Cancun on jenkkituristien suosima lomakohde, menevät paikalliset rantalomalle mieluummin Playa del Carmeniin, jossa kuuleekin puhuttavan enemmän espanjaa kuin englantia.

Playa Akumal

Saavuimme Playa del Carmeniin keskiviikko-illalla ja jatkoimme matkaa lauantai-aamupäivällä. Täten saimme nauttia rantatunnelmasta kaksi kokonaista päivää. Majoituimme ystävän luona, joten ainoita kustannuksia minilomalle kertyi kuljetusten ja ruuan ja juoman vuoksi. Hintatasoltaan Playa del Carmen lienee hieman Cancunia halvempi, mutta esimerkiksi matkamuistokrääsää ihmetellessämme huomasimme, että korut, vaatteet, laukut, ynnä muut ovat sielläkin hulppeissa turistihinnoissa.

Vierailumme Playa del Carmeniin oli historian kolmas, joten paikka ympäristöineen alkaa olla jo melkoisen tuttu. Ei sillä, että Karibianmereen ikinä voisi millään tavalla kyllästyä. Erityisen lämpimästi voin suositella päiväretkiä puistoihin ja kaukaisemmille rannoille. Tulum on täydellinen sekoitus muinaishistoriaa ja rantatunnelmaa maya-raunioineen ja hiekkarantoineen. Raunioilla seisoessaan voi hengitellä meri-ilmaa, tai meressä kelluessaan ihastella raunioita.

Tulum

Tulumin läheisyydestä löytyy myös henkilökohtainen suosikkirantani, Playa Pescadores. Rannalla yhdistyvät kaikki paratiisin elementit: valkoinen hiekka, turkoosi vesi, muutama rantakahvila, joista saa halutessaan kylmän oluen jos toisenkin, korallisukellusta ja kaikesta huolimatta vain vähän ihmisiä verrattuna muihin alueen rantoihin. Täydellistä!

Seikkailupuistoja alueella on paljon. Ne sopivatkin erityisen hyvin perhelomailijoille, mutta esimerkiksi Xcaret-puisto on täydellinen kohde perhelomailijasta häämatkailijaan. Xcaretissa on mahdollisuuksia moneen lähtöön: sukellusta, meren pohjassa kävelyä, snorklausta, ja niin edelleen. Illan päätteeksi puiston väki kokoontuu suurelle areenalle, jossa illallisen voi nauttia seuraten mahtavaa näytöstä Meksikon historiasta ja kulttuurista. Xcaret onkin ehkä hieman aikuisempi versio sen sukulaispuisto Xploresta, jossa nimensä mukaisesti voi seikkailla hieman hurjapäisemmätkin.

Xcaret-puistossa

Yksi alueen ehdottomia valttikortteja ovat Cenotet. Cenote on luonnon muokkaama, syvä veden täyttämä kuoppa, jonka kirkkaaseen veteen voi pulahtaa uimaan. Cenotet olivat tärkeitä, pyhiä paikkoja jo muinaisille mayoille, jotka uhrasivat niille ruokaa ja joskus jopa ihmisiä.

Viime kesänä vierailimme Ik kil -nimisellä cenotella, jossa uiskentelimme tovin, kunnes huomasimme luolan seinustalla kyltin: syvyys 60 metriä, uiminen omalla vastuulla. Jollain tavalla veden syvyys alkoi tuntua karmivalta, kun aloin miettiä, mitä kaikkea syvyyksissä saattoikaan piillä; mayojen luurankoja, tuntemattomia hirviöitä, hukkuneita turisteja… Lisäksi vedessä uiskenteli turistien kanssa mustia kissakaloja, jotka tunnetusti eivät ole edes kaloiksi kovin ihastuttavia ilmestyksiä.

Kaikesta huolimatta voin lämpimästi suositella sekä Ik kil:iä että muita alueen cenoteja, mikäli Jukatanin niemimaalla sattuu oleilemaan. Jos ei uimaan asti uskalla mennä, niin ainakin Ik kil on jo itsessään upea ilmestys, kymmenmetrisine liaaneineen, jotka roikkuvat luolan suulta aina veteen asti.

Ik kil -cenote, Yukatan

Ik kil:iin pääsee pulahtamaan 70 pesolla.

Parin päivän pysähdys karibianmerellä riitti mukavasti istumalihasten lepuuttamiseen ja pienen rusketuksen luomiseen, ennen lentoa Eurooppaan. Cancunista lensimme ensin Glasgowiin ja sieltä Lontooseen, jossa nyt parhaillaan seikkailemme. Ensimmäinen ja tärkein huomio karibialta Lontooseen tullessa, neljän Meksikossa vietetyn kuukauden jälkeen, oli:

onpa täällä kylmä…

-N

Five flights, eleven nights

Noniin! Viime päivinä mulla on ollut monta rautaa tulessa, joten blogin ylläpito on jäänyt hiukan taka-alalle. Nyt kuitenkin korjaus tähän asiaan!

Muistaako joku vielä tämän kartan?

Helsinki, Moskova, New Delhi, Frankfurt, Mexico City, Guadalajara, Los Angeles, Cancun, Glasgow, Lontoo, Riika, Helsinki

Kyseessä on siis maailmanmatka, joka alkoi jo viime vuoden puolella, 13.12. tarkkaan ottaen. Joulukuussa lähdin Suomesta Venäjän kautta Intiaan, Intiasta Euroopan kautta Meksiko Cityyn ja sieltä Guadalajaraan, jossa nyt olen ollut nelisen kuukautta.

Maaliskuussa teimme reissun Los Angelesiin ja nyt on aika aloittaa ”paluumatka” ”kotiin”. (Lainausmerkit siksi, että elämä ja koti tuntuu tällä hetkellä olevan siellä, missä itse milloinkin olen, eikä alku- ja loppupisteitä ole niin helppoa aina määritellä. Eikä tarvitsekaan!)

Paluumatka (tai matkan loppuosa) käynnistyy huomenna täältä Guadalajarasta, ja sisältää yhteensä viisi lentoa, ennen kuin olemme Suomessa. (Olemme, siis nyt meitä on tosiaan kaksi reissaajaa, jee!) Matkan kesto on yksitoista päivää, tai yötä, vaikea sanoa kun vuorokaudet aina sekoittuvat mantereelta toiselle matkatessa!

Guadalajarasta lennämme Cancuniin, josta otamme bussin Playa del Carmeniin. Siellä majoitumme ystävän luona kolme yötä, jonka jälkeen paluu Cancuniin ja sieltä lento Glasgow’hun. Glasgow’sta lennämme saman tien Lontooseen. Tämä on minulle erityisen jännittävä etappi, sillä en ole koskaan ennen elämässäni käynyt Lontoossa, enkä edes koko Brittein saarilla. Yksi matkailun näkökulmasta tärkeä pääkaupunki tulee siis koluttua, ja siihen olemme varanneet neljä päivää aikaa.

Lontoon majoitusta suunnitellessamme tuskailimme korkeiden hostellihintojen kanssa, niin kuin varmasti kaikki Lontoossa käyneet jo tietävät. Lähellä keskustaa sijaitsevat hostellit tuntuivat kaikki olevan kamalia räkälöitä ja silti hinnat aivan pilvissä. Lopulta teimme aika helmen löydön, ja olimme iloisia, sillä varaamamme hostelli oli upouusi ja kohtuullisen hintainen ja lähellä kaikkea. Varsinainen jättipotti!

Juuri kun kaikki tuntui olevan hyvin, meni kaikki itse asiassa vieläkin paremmin: saimme yhteyden erääseen tuntemaamme ystävään, joka lupasi majoittaa meidät Lontoossa, free of charge! Tästä tuloksena siis se, että yhdentoista yön ajan yövymme ainoastaan ystävien hoivissa (ja lentokoneessa), yhteensä viidessä eri maassa matkaten. Ei paha!

Lontoosta matka jatkuu Riikan kautta lopulta Suomeen. Olen kerran aikaisemmin käynyt Riikassa, ja muistan sen olleen ihana ja kaunis kesäkaupunki, joten yritämme jalkautua kaupunkiin viimeistä lentoa odotellessamme, jos vain säät suosivat matkailijaa. (Jos jollakulla on kokemuksia Riikaan jalkautumisesta, niin nyt saa laittaa vinkit kehiin!)

Suomeen kotiuduttuamme minulla alkaa kesätyöt ja poikaystäväni aloittaa samana päivänä suomen kielen kurssin. Jännää! Kuten olen maininnut, kielet ja niiden opiskelu on mulle tosi intohimoinen juttu, ja olenkin päätynyt pohtimaan jopa omaa äidinkieltäni täysin uudesta näkökulmasta, kun olemme opetelleet alkeita yhdessä. Kielipohdintoja siis varmasti luvassa jälleen myös blogin puolella tulevaisuudessa, pysykää linjoilla!

Koitan päivittää blogia tällä kertaa myös mahdollisuuksien mukaan reissun päältä. Niin ikään Intiapäiväkirjojen jatko-osa on jo työn alla, joten paljon matkajuttuja eri puolilta maailmaa luvassa. Seuraavaksi kuitenkin pakkauspuuhiin!

Hasta luego, México!

(ps. Myös Lontoon matkavinkkejä otetaan mielellään vastaan! Minne mennä, kun on neljä päivää aikaa?)

-N

Vin Diesel ja Minni Hiiri

Pääsiäisen pyhät on juhlittu ja täkäläisittäin Semana Santa lusittu. Semana Santa, eli pyhä viikko, tai hiljainen viikko, on katolisen perinteen juhlapyhä, jolloin ainakin täällä Meksikossa ollaan vapaalla kouluista ja työpaikoilta. Pyhän viikon ohjelmaan kuuluu muun muassa erilaisia kulkueita, messuja ja paastoamista. Mikäli siis sattuu olemaan perinteinen uskovainen. Tai ihan vaan perinteinen. Me puolestamme lähdimme katsastamaan Ameriikan meininkejä Los Angelesiin.

Long Beach, Kalifornia, 2014

Omalla kohdallani Losin reissu oli historian toinen. Poikaystäväni puolestaan on viettänyt monet lapsuutensa kesät Kaliforniassa, sillä, kuten monella meksikolaisella, myös hänellä asuu sukulaisia Los Angelesissa. Majoituimme siis kätevästi sukulaisten hoivissa.

Saimme lisäksi käyttöömme sukulaisilta lainatun auton, jolla reissut kaupungin sisällä taittuivat mukavasti. Mietin jossain vaiheessa, miten turistit yleensä mahtavat liikkua Losissa paikasta toiseen, sillä välimatkat ovat suomalaiseen meininkiin tottuneelle aika huimia. Kuulin, että paikallisen metronkin hinnat ovat pilvissä, joten Losin reissua suunnittelevalle saattaa paikallisliikenteeseen tutustuminen olla hyvä idea ennen reissua, vink vink.

Hollywood Hills, Kalifornia

Reilun viikon aikana kävimme tutustumassa Long Beachiin, Venice Beachiin, Hollywood Boulevardiin, Disneylandiin sekä tietysti kymmeniin sukulaisiin ja kymmeniin kilometreihin valtateillä. Venice Beachilla saattoi haistaa tutun Venicen tuoksun (paikalla käyneet kyllä tietävät) ja bongailla muskelimiehiä treenaamassa Kalifornian auringossa. Long Beachilla istuimme iltaa baarissa paikallisten meksikoserkkujen kanssa ja ilta oli varsin kostea, vaikkemme merta nähneetkään, hehhheh.

Hollywoodissa meidät yllätti normaaliakin suuremmat turisti- ja liikennemassat, ja Chinese Theatren kohdalla ymmärsimme, miksi: Furious 7 -leffan ensi-ilta oli käynnissä ja väki oli kokoontunut jännittämään, paljonko Vin Dieselin kaljua kukin onnistuisi näkemään. Itse en ole koskaan ollut kyseisten leffojen fani, ja vielä vähemmän sukkani pyörivät Vin Dieselistä, mutta kun ohitimme väkijoukon ja kuulimme kiljuntaa, jäimme itsekin seuraamaan tilannetta.

Chinese Theatre, Hollywood

Ja niinhän siinä lopulta kävi, että vanha kunnon Vin nousi autosta juuri silloin ja myönnettäköön, että hiukan nousin varpailleni, jotta näkisin takaraivon ja hartioiden lisäksi sen jykevän nenän. Ihan vaan, koska julkkiksia on hauska bongailla, hehe. Poikaystäväni väitti nähneensä lisäksi The Rockin, mutta hän onkin onnekkaasti noin 20 cm pidempi julkkisbongari kuin minä…

Disneyland-päivä alkoi aamu-seitsemältä ja jatkui aina ilta-yhteentoista. Onneksemme päivä oli kuitenkin ihanan aurinkoinen, mutta silti raikas. Viime kerralla Disneylandissa vieraillessani oli heinäkuu, ja päivä oli super paahtava. Parasta Disneylandissa on se, että voi heittäytyä ihan lapsekkaaksi ja ottaa hassuja yhteiskuvia Minni Hiiren kanssa ja juosta paikasta toiseen hassut korvat tai hattu päässä. Pahinta Disnylandissa on tietysti hinnat. Hinnat ovat kertakaikkiaan naurettavia, siis ihan kirjaimellisesti: ostin esimerkiksi pussillisen popcorneita (siis popcorneita!) ja pulitin vaivaisesta pikkupussista vajaa seitsemän dollaria! Nauroin ääneen popcorneita maksaessani.

Disneyland, Kalifornia

Sanoinko juuri, että pahinta Disneylandissa on hinnat? Ehkä otankin sen takaisin ja sanon sittenkin, että jonot. Jonottaminen joka paikkaan on ihan perusjuttu, mutta toisinaan jonot saattavat yltyä kaksituntisiksi, kuten meillä kävi, kun jonotimme Autot-vuoristorataan. Aloimmekin vitsikkäästi kutsua Disneylandia Disneylineksi, sillä totuus on, että puolet päivästä vietetään yksinkertaisesti jonottaessa.

Autoista tulikin mieleeni, että kävimme kokeilemassa myös erästä perin amerikkalaista aktiviteettia, nimittäin Go Kartia. Omalla kohdallani kokemus oli samanlainen kuin muutama viikko sitten, kun kävimme kokeilemassa värikuulasotaa täällä Meksikossa: aluksi en ollut juurikaan innoissani, mutta kiinnostunut kyllä, täytyyhän kaikkea nyt toki kokeilla. Lopulta selvisi, että jokin osa päässäni naksahtaa kun saan kuulapyssyn tai vauhtiratin käteeni ja innostun kuin pikkulapsi konsanaan ja vieläpä päihitän kaikki, hehe. Ja joo, ei syytä huoleen, en ole muuttumassa nopeita autoja ja aseita rakastavaksi Ameriikka-juntiksi, mutta huomasinpa vain, että jollain primitiivisellä tavalla ne kyllä tempasivat jopa minut mukaansa.

Losista paluun jälkeen palasimme arkeen täällä Meksikossa. Päivät ovat vierähtäneet hurjaa vauhtia ja uusia suunnitelmia ja unelmia tulevaisuuden varalle on rakenneltu. All and all, tämä kevät Meksikossa on ollut minulle ennen kaikkea rennosti ottamisen aikaa. Vähän kliseisesti ehkä, mutta aikaa itselleni.

Long Beach, Kalifornia, 2014

Tänään, tiistaina, on tasan kolme viikkoa siihen, kun laukut on taas pakattu ja tämä suomalais-meksikolainen reissuduo ottaa ja lähtee kesäksi muihin maisemiin. Tällä kertaa, minnekäs muualle kuin, Suomeen! Matkaan mahtuu toki pari pysähdystä ensin täällä Amerikan mantereella ja toiseksi jossain päin Eurooppaa. Missä, niistä lisää tulevissa postauksissa!

(ps. Rakas järkkärini alkoi oireilla Intian reissulla, eikä siksi päässyt mukaan Losiin. Jutun kuvituksena toimii täten viime kesän kuvat Long Beachilta, sekä pari kännykkäotosta.)

-N

Intiapäiväkirjat osa 1: Huijareita Delhissä

¡Hola! Vaiko sittenkin namaste. Nyt olisi vuorossa pitkään lupailemani tarinat Intiasta. Vietimme jouluna vajaat kolme viikkoa Pohjois-Intiassa junamatkaillen. Vaikka moni sanoo, että kolme viikkoa Intiassa on tosi lyhyt aika, on se myös toisaalta tarpeeksi pitkä aika Intia-ensikertalaiselle. Kaikki on suhteellista.

Intiasta voi kertoa tosi lyhyesti tai tosi pitkästi. Lyhyesti kerrottuna matkaamme mahtui väentungosta, pitkiä katseita, kauppiaita, huijareita, ihailijoita, väriloistoa, melua, makuja, tuoksuja, äärimmäistä köyhyyttä, äärimmäistä rikkautta, kanssamatkaajia, kylmiä öitä, lämpimiä päiviä, apinoita, lehmiä, koiria, riksakyytejä, taksikyytejä, kauhujen bussikyyti sekä kymmeniä tunteja junassa.

Pitkästi kerrottuna, kaikki alkaa Delhin lentokentältä, jonne saavuimme poikaystäväni kanssa lähes täsmälleen samaan aikaan, perjantaina 12.12., minä Suomesta ja hän Meksikosta.

Kahden kuukauden erossa oloa seurannut jälleennäkemisemme Delhissä herätti varmasti huomiota paikallisten keskuudessa, ainakin kahdesta syystä: ensiksikin minä valkean ihoni ja sinisten silmieni kanssa olin jo itsessään näky paikallisille (tästä lisää myöhemmin), ja toiseksi, koska julkiset hellyydenosoitukset ovat Intiassa harvinaisia. Kuitenkin tuona päivänä lentokentällä vähät välitin paikallisista säännöistä. Eikös lentokentät muutenkin ole aina vähän niinkun noumäänländejä. Eikös.

Lentokenttähalipusuttelun jälkeen oli aika ryhdistäytyä ja valmistautua vastaanottamaan karu Delhi, Intian pääkaupunki, jota moni pitää yhtenä maailman saastuneimmista, kaaottisimmista ja vaarallisimmista paikoista. (Ei sinänsä mikään ykkösvaihtoehto romanttiselle jälleennäkemiselle, hehe.)

Ensimmäinen ja tärkein tavoitteemme oli päästä lentokentältä hotellille. Olin etukäteen lukenut huijaritakseista Delhissä, joten olin omasta mielestäni jopa vainoharhaisen varuillani jokaisesta ihmisestä, joka yritti lähestyä meitä. Harkitsimme taksin tilaamista lentokentän palvelupisteestä, mutta päädyimme lopulta ottamaan taksikyydin eräältä luotettavan ja mukavan oloiselta kuskilta, joka oli vastassa lentokentän edustalla.

Se oli virhe.

Lähdimme matkaan lentokentältä keskustaan jutellen niitä näitä, ensin peruskysymyksiin vastaillen: mistä päin olette, kauanko aiotte olla Intiassa, onko tämä ensimmäinen kertanne täällä jne. Kiinnitimme heti huomiota siihen, miten taksikuskimme piti lähes koko ajan puhelinta kädessään, soitellen aina välillä jollekin. Oli tosi vaikeaa arvioda, johtuiko epäilyttävä fiilis omasta vainoharhaisuudestamme, vaiko siitä, että tilanteessa todella oli jotain mätää. Seuraavaksi kuski alkoi kertoa meille vaaleista, jotka olivat käynnissä, ja, että kyseessä olevista vaaleista johtuen liikenne oli juuri nyt jotenkin poikkeuksellinen. Tarina kuulosti uskottavalta, mutta olimme silti edelleen varuillamme. Seurasimme reittiämme kännykästä, johon olimme etukäteen ladanneet Delhin kartan, ja näytimme karttaa ohimennen myös kuskille, ikään kuin osoituksena, että meidän kanssa ei muuten sitten kannata yrittää mitään temppuja, kuules.

Aloimme lähestyä vanhaa Delhiä, jossa hotellimme sijaitsi. Kuski alkoi ihmetellä ääneen liikennettä ja selittää jotain hölynpölyä siitä, miten hän ei nyt kertakaikkiaan pääse ajamaan hotellillemme, koska liikenne on vaalien takia ihan jumissa. Koitimme neuvoa reittiä oman karttamme avulla, mutta kuski jatkoi väittämistä vastaan ja alkoi hokea, että me emme ymmärrä, mitä on kyse.

Ilman karttaamme olisimme luultavasti uskoneet hänen tarinaansa, mutta näimme selvästi, että olimme aivan hotellin lähellä, ja jostain syystä kuski oli lähtenyt jo ajamaan väärään suuntaan. Pyysimme, että hän pysäyttäisi auton, jotta voisimme selvittää, mitä on tekeillä. Kuski teki työtä käskettyä, ja pysäytti tien sivuun, kysyi neuvoa paikalliselta mieheltä, palasi autoon ja selitti lisää potaskaa: me emme ymmärrä, vaalit sitä ja tätä, liikenne on mahdoton. Hän pyysi saada hotellin puhelinnumeron, jotta voisi soittaa sinne ja pyytää reittiapua. Ensin kuski jutteli hetken puhelimessa ja tämän jälkeen ojensi puhelinta poikaystävälleni. ”Hotellilta” tiedettiin kertoa, että varauksemme oli yllättäen peruttu, minkäs muunkaan kuin vaalien takia.

Puhelun jälkeen taksikuskimme alkoi ehdotella, että voisi viedä meidät turisti-infoon, jossa voisimme selvittää tilanteen ja varata uuden hotellin. Tässä kohtaa tunnistin tilanteen viimeistään selväksi huijaukseksi, sillä olin aikaisemmin lukenut täysin vastaavasta tapauksesta, juurikin Delhissä. Pidimme poikaystäväni kanssa pikaisen palaverin espanjaksi, ja päätimme, että jäämme pois kyydistä tässä ja jatkamme matkaa hotellille muilla keinoin. Kiitimme kuskia ja pyysimme saada jäädä pois kyydistä, mutta yllättäen kuski alkoi jälleen hokea, te ette ymmärrä, te ette ymmärrä, nyt vien teidät sinne turisti-infoon, jossa kaikki selviää. Kuski lähti toiveistamme huolimatta ajamaan ja siinä vaiheessa minä aloin ahdistua ihan tosissaan. On yksi juttu yrittää huijata meitä, mutta se, ettei hän kerta kaikkiaan päästänyt meitä ulos autosta, oli jo todella häiritsevää. Koitimme pysyä rauhallisena, sillä muutakaan ei ollut tehtävissä.

Saavuimme turisti-infoon, jossa kuski ohjasi meidät puoliväkisin sisälle. Uskottavan, joskin kenties tilanteesta johtuen hieman epäilyttävän oloisessa toimistossa meitä odotti toinen mies, joka alkoi heti ehdotella meille, että varaisimme huoneen jostain toisesta hotellista. Koska olimme epäileväisiä, hän pyysi saada soittaa hotellillemme ja selvittää, mitä oli tekeillä. Sama kaava toistui: hän antoi puhelimen meille, ja puhelimesta kerrottiin, että varauksemme oli peruttu. Kysyimme, oliko heillä meidän nimi- ja yhteystietomme, johon puhelimesta vastattiin jotain epämääräistä. Eihän heillä tietenkään ollut; koko juttu oli täyttä sontaa ja haisi jo kauas.

Toimistossa seisoskelu alkoi ahdistaa minua ja päätin, että nyt on aika ottaa ja lähteä. Kiitimme miestä avusta ja kerroimme, ettemme ole kiinnostuneita hänen palveluksistaan. Sekä toimistomies että ulkopuolella odottava taksikuski olivat molemmat tylyn, jopa aggressiivisen oloisia, joten tilanne alkoi jo ihan tosissaan pelottaa. Ajattelin, että nyt pitää vain päästä pois. Kiitimme ystävällisesti myös taksikuskia, maksoimme jopa matkasta sovitun hinnan hänelle ja kerroimme, että jatkamme matkaa nyt muilla keinoilla. Kuski oli tässä kohtaa tajunnut hävinneensä pelin, sillä lentokentällä vastassa ollut ystävällinen ja hymyilevä mies oli poissa: hän mulkoili meitä tyytymättömänä, huuteli peräämme, että emme ymmärrä, mitä olemme tekemässä ja oli kaikin puolin erittäin töykeä ja vihainen.

Otimme kadulta lähimmän riksan, ja pyysimme päästä hotellille. Mies lähti matkaan, mutta oloni oli yhä epäileväinen. Taksimatkan jälkeen en luottanut enää kehenkään. Ajattelin, että turisti-infon edustalla oleva riksakuski saattoi hyvinkin olla edellisen kuskin rikostoveri. Jotain mätää riksakyydissäkin lopulta oli: mies ei suostunut ajamaan sinne, mihin pyysimme, vaan intti, että me emme ymmärrä, hänen täytyy kiertää toiselta kadulta päästäkseen perille, ja niin edelleen. Olimme kuitenkin jo sen verran lähellä hotelliamme, että päätimme hypätä kyydistä ja jatkaa loppumatka kävellen.

Kävelimme muutaman korttelin rinkat selässä, myyjien, kerjäläisten ja riksakuskien ahdistellessa meitä koko matkan, ja paikallisten tuijottaessa menoamme. Vaikka oli päivä ja valoisaa, tunsin oloni turvattomaksi, ja olin päättänyt, että en luota enää yhteenkään ihmiseen.

Lopulta löysimme hotellille, jossa onneksi saimme ystävällisen vastaanoton, pullolliset juomavettä ja siistin huoneen, mielessämme kuitenkin vain yksi ajatus

tervetuloa Delhiin.

-N

Tuliaisia ja tulivuoria

Moikka! Tässä mutustelen salmiakkia ja kuuntelen, kun joku leikkaa nurmikkoa jossain lähellä. Jännä juttu, miten ruohonleikkurin ääni ei ole lainkaan rasittava, kun taas esimerkiksi putkiremontista aiheutuva poran ääni on hermoja raastava. Kenties siksi, että ruohonleikkurin ääni tarkoittaa sitä, että ulkona tosiaan on jotain vihreää, mitä leikata. Ja sehän on kiva juttu se.

Joka tapauksessa! Edellisviikolla oli hauskaa, sillä isäni ja pikkuveljeni lensivät Suomesta tänne Meksikoon vierailulle. Olinkin jo kaivannut salmiak… perhettäni kovasti.

Näillä pärjätään loppukevät Meksikossa!

Reiluun viikkoon mahtui paljon ohjelmaa: meksikolaiset syntymäpäivät/naamiaiset, Lucha Libreä, reissu rannalle, pyramideja, tequilaa ja tuliaisten ostoa, ja tietysti kasapäin herkullista ruokaa. Oli hauskaa esitellä meksikolaista kulttuuria ja uusia huudeja perheelleni, sillä minulle ne alkavat jo tuntua melkoisen kotoisilta. Ja parasta omasta puolestani oli se, etten tällä kertaa lentokentälle palatessa joutunut sanomaan adios Meksiko, vaan sain itse jäädä tänne.

Vaikka moni asia täällä onkin minulle jo arkipäivää, sain itsekin kokea pari viikkoa sitten jotain täysin uutta. Matkalla Manzanilloon, Tyynenmeren rannalle, ajoimme ohi erään Meksikon ja koko pohjoisen Amerikan aktiivisimmista tulivuorista. Colima-tulivuori onkin ollut viime aikoina otsikoissa paljon, ainakin täällä päin, sillä se on viime aikoina purkaillut useasti. Teknisesti ottaen alueelle on julistettu hälytystila, sen varalta, että tulivuori todella saattaa ottaa ja räjähtää ihan kunnolla.

Menomatkalla kiinnitimme huomiota tulivuoren huipulta nousevaan savuun: näytti siltä, että purkaus oli lähellä. Paluumatkalla olimmekin sitten kamerat ja kamerasormet valmiina, kun lähestyimme tulivuorta. Savua näytti olevan huipulla entistäkin enemmän ja eikös se vuori lopulta päästänytkin ulos mahtavan savupilven juuri kun olimme ajamassa ohi. Pysäytimme auton maantien laitaan ja räpsimme innoissamme turistikuvia, minä superdorka-innostuksen vallassa, kuten aina. (Luulisi, että 13-vuotias pikkuveljeni olisi siinä iässä, että tulivuori on joku maailman siistein juttu,  mutta ei: veli keskittyi näppäilemään puhelintaan autossa sillä aikaa kun minä hypin idioottina tienlaidassa. Voi nykyaikaa. Mihin on vanhat kunnon arvot kadonneet. Samalla tunnen itseni vanhaksi kuin mummo: eihän puhelinta nykyään näppäillä…)

Colima menomatkalla

Colima paluumatkalla

Vieraiden lähdettyä onnellisesti kotimatkalle palasimme viettämään aikaa arkisempien askareiden pariin: poikaystäväni työpaikalla valmistauduttiin seuraavan viikon jäätelömessuille, joille myös minä pyyteettömästi olin tarjoutunut auttamaan talkoolaiseksi. Kolmen päivän messutykityksen saldona käteen jäi jäätelöähky ja väsyneet jalat. (Hmm, nyt mietin voiko jalat jäädä käteen. Ehkä voi: minun väsyneet jalat poikaystävän käteen hierottavaksi, se kuulostaa hyvältä!)

Sunnuntaina muistimme yhtäkkiä, että hetkinen vain, tänään olemme olleet yhdessä tasan 14 kuukautta ja eikös sellaisina päivinä sitten yleensä tehdä jotain aivan erityistä. No, päätimme sitten mennä elokuviin katsomaan sen paljon kohutun 50 Shades Of Grey, tai täkäläisittäin tietty Cincuenta sombras de Grey. (Niin muuten, toisin kuin esimerkiksi Espanjassa, täällä Meksikossa kaikkia leffoja ei dubata espanjankielelle, mikä on aivan huippujuttu tämän suomalaistsiksin mielestä!) Kuten etukäteen arvelinkin, leffa on herättänyt aivan suhteettoman paljon kohua. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että se oli aika kesy, mutta ehkä minä sitten olen altistunut keskivertokansalaista enemmän eurooppalaisille taide-elokuville, jotka syövät 50 Shades Of Greyn kaltaisia aamupalaksi (en tiedä onko edellisessä lauseessa mitään järkeä, mutta siinä se nyt on, deal with it.)

Eiköhän tämä ollut tällä kertaa tässä. Kuulin huhuja, että Intian matkakuvamme ovat vihdoin saavuttaneet julkaisukelpoisuuden (eli kulkeneet läpi Lightroomin, eli suomeksi ihan vaan muokattu), joten ensi kerralla palaan Intia-tunnelmiin kuvien ja tekstin muodossa, stay tuned!

-N

Telttaretki tyynellemerelle

Aivan tavallinen tammikuinen keskiviikko Guadalajarassa. Kello on kaksitoista aamupäivällä ja lämpöasteita mittarissa 22. Päivän aikana lämpö kohonnee ennusteen mukaan aina 25 asteen paremmalle puolelle. Meksikolainen ”talvi” kävi kääntymässä ja näyttäisi olevan taittumassa jo kevääseen. Nopeasti laskettuna lämpöero Suomeen on noin 35 astetta. Olen mielessäni taistellut tasan kahden ajatuksen välillä. Voi kurja, koittakaa nyt kestää siellä, lippu korkealla vaan ja hähää, hajotkaa pakkaseen.

Lucky bastard. Se minä olen joka tapauksessa.

Viikonloppuna koitti kauan odotettu rantaloma. Pakkasimme autoon uimapuvut, teltan ja makuupussin, kasan ruokaa, pari ystävää ja koiran nimeltä Lola ja otimme suunnaksi tyynenmeren rannikon.

Xametla

Matkan varrella pysähdyimme pienessä kyläpahasessa nimeltä Autlán. Kylä on kuuluisa muun muassa siitä, että legendaarinen muusikko Santana on kotoisin sieltä. Päivän melkein sukua julkkikselle -osiona voidaan pitää sitä, että myös poikaystäväni äiti on kotoisin samasta kylästä. Kyllä se maailma vain on pieni paikka!

Autlán de Navarro, Jalisco

Majoituimme Xametla-nimisellä rannalla, lähellä Manzanilloa. Alue on siitä kiva, että turistimassat eivät ihan vielä ole löytäneet sitä. Samalla rantakaisteleella meidän kanssa yöpyivät lähinnä paikalliset kalastajat ja heidän perheensä, ja moni ihmettelikin, että mitä ihmettä me oikein rannalla teemme, ellemme kalasta.

Näkymä teltan suulta

Parasta rannalla telttailussa on se, että aamulla voi herätä aaltojen kohinaan, raottaa teltan ovea ja nähdä auringonnousun paraatipaikalta. Ja sitten kun siltä tuntuu, pukea uimapuvun ylle ja pulahtaa aamu-uinnille ennen nuotiolla valmistettua aamiaista.

Ostereita

Parasta siinä, että kaikki muut kanssatelttailijat ovat kalastajia, on se, että kalamiehelle voi heittää muutaman kymmenen pesoa ja illallisaikaan pöydällä odottaa vain muutama tunti sitten merestä nostettu kala mitä herkullisimmassa tuoresalsassa ja kasa jättimäisiä ostereita suoraan merifarmilta. Aterian ja fiiliksen kruunaa kylmä olut, ja juuri sillä hetkellä kun limainen osteri vielä valuu kurkusta alas ja huurteinen bisse huuhtoo kaiken vatsaan, on elämä aika pitkälti täydellistä.

Valitettavasti kuulimme huhun, että alueelle ollaan lähiaikoina rakentamassa Louis Vuittonin hotellia, joten se siitä(kin) sitten.

Tyyni valtameri alla

Venematka saarelle.

Lauantaina teimme pienen päiväretken läheiselle saarelle. Mikäli rannalla oli vain muutama hassu kalamies meidän lisäksemme, saaren oli kuuleman mukaan tarkoitus olla lähes autio. Olin jo henkisesti valmistautunut leikkimään Tom Hanksin esittämää heppua Cast Away:ssa; taistelemaan elantoni puolesta (vaikka sipsejäkin toki oli pakattu mukaan) ja kenties löytämään sieluntoverin rantapallosta, mutta autiosaari-fiilis haihtui nopeasti kun huomasimme, että kaikki alueen jenkkituristit, eli gringot, olivat niin ikään päättäneet lähteä saarelle juuri samana päivänä.

Saari oli kuitenkin mielenkiintoinen elämys: miljoonittain mustiin rantakiviin maastoutuneita rapuja, kirkasta vettä, pieniä vuorennyppylöitä, joiden kasvusto muistutti hauskasti siitä, että ollaan Meksikossa: siellä täällä vuoren rinteillä kasvoi kaktuksia.

Sunnuntaina koitti paluupäivä. Automatkalla viihdytin itseäni räpsimällä kuvia hauskoista maantien varrella olevista varoituskylteistä: puuma-varoitus, villisika-varoitus, käärme-varoitus, lehmä-varoitus… Salaa mielessäni toivoin, että näkisin puuman, vaikka toisaalta oli varmaan ihan hyvä, ettei turhan eksoottisia eläimiä osunut kohdallemme.

Varokaa villisikoja. Joku paikallinen vitsinikkari oli muokannut varoituskyltin alla olevaa tekstiä.

Varokaa puumia.

Varokaa käärmeitä.

Varoituskylttien lisäksi paluumatkaamme ilahdutti kylmät kookokset. Tai oikeastaan hyvin kylmät. Meksikon espanjassa lisätään usein adjektiivien eteen sana bien korostamaan, että joku on tosi paljon jotain, esimerkiksi bien bonita, tosi kaunis. Mun mielestä oli hauskaa huomata yhtäläisyys suomen kieleen, sillä myös suomeksi voidaan sanoa jonkun olevan esimerkiksi hyvin kaunis, hyvin iso, tai hyvin kylmä (bien tarkoittaa siis kirjaimellisesti hyvin). Espanjassa sanaa bien ei käytetä samalla tavalla adjektiivien kanssa, eikä edes englannin kielessä (tietääkseni) ole vastaavaa ilmaisua. Tämän vuoksi on hauskaa, että juuri Meksikon espanjassa ja Suomen kielessä on jotain yhteistä!

Cocos bien frios.

Ensi kuussa saamme tänne Meksikoon vieraita koti-Suomesta ja toivon, että ehdimme tehdä reissun myös rannalle. Xametla teki itseeni melko lähtemättömän vaikutuksen, mutta toisaalta on aina myös hauska nähdä uusia paikkoja. Nähtäväksi jää, minne Suomi-vieraiden kanssa suuntaamme…

-N

Pieni poika leivässä

Intian pituisen reissun ja mantereenvaihdon jälkeen pääsin vihdoin ruudun ääreen päivittelemään. Intiatarinat saavat vielä toistaiseksi odottaa vähän, sillä nyt ollaan Meksikossa, jossa joulunvietto jatkui vielä uudenvuoden jälkeenkin!

Tammikuun 6. päivänä Meksikossa vietetään Kolmen kuninkaan päivää, eli El Día de Reyes:ia. Siinä missä Suomessa joulu on pitkälti ohi joulunpyhien jälkeen, Meksikossa ja muualla Latinalaisessa Amerikassa monien mielestä Kolmen kuninkaan päivä on joulun kohokohta. Ainakin lasten mielestä, sillä perinteisesti joululahjat saadaan tammikuun kuudentena. Lahjojen tuojina pidetään Joulupukin sijaan itämaan tietäjiä.

Kuninkaiden päivän perinneruokana Meksikossa nautitaan Kuninkaiden leipää, Rosca de Reyes:ia. Sana rosca viittaa leivän muotoon, joka on nauhamainen pyöreä rinkeli. Sana leipä puolestaan on hieman harhaanjohtava, sillä Kuninkaiden leipä on enemmänkin kuin pullaa, ja välissä on kermaa ja päällä makeisia ja sokerikuorrutetta koristeena. Kuningaspulla toikin mieleeni vahvasti suomalaisen laskiaispullan, eikä makukaan ollut kaukana siitä!

Rosca de Reyes

Eikä tässä vielä kaikki! Kuninkaiden leipään on piilotettu puolikkaan etusormen pituinen muovinen poika, joka symboloi, mitäs muutakaan kuin, Jeesus-lasta. Se, joka löytää pojan leivästään, on saava osakseen hyvää onnea, mutta myös tehtävän isännöidä seuraavia juhlia (Meksikossa niitä juhlia sitten piisaakin), ja ainakin paikallisen tavan mukaan vääntää kaikille tamalit. (Tamal on perinteinen meksikolainen ruokalaji, jossa maissinkuoreen on käärittynä maissijauhoista tehtyä taikinaa ja lihaa tai kasviksia.)

Kuinkas sitten kävikään, minun leivässäni oli pieni muovinen poika! Meksikolainen anoppini oli tästä sen verran riemuissaan, että melkein epäilen jotain muovipoikasalaliittoa juonittaneen selkäni takana…

Oli miten oli, tulen täten saamaan yksityistunnin tamalien kokkaamiseen, ei haittaa! Eiköhän musta vielä kuukausien saatossa kunnon suomalaismeksikolainen kotirouva leivota.

-N

Punaisia viivoja maailmankartalla

Kaikki alkoi siitä, kun nelisen kuukautta sitten Meksikossa ollessani aloimme poikaystäväni kanssa suunnitella seuraavaa yhteistä matkaamme. Etsiskelimme halpoja lentoja (tästä on aina hyvä aloittaa minkä tahansa matkan suunnittelu) ja muutama sekava hetki myöhemmin meillä oli lentoliput Intiaan.

Nuo muutamat sekavat hetket, joiden aikana elämässä voi tapahtua jänniä asioita, ovat kyllä elämän suola. Olen muun muassa joskus ostanut sekavana hetkenäni lentoliput New Yorkiin täysin hetken mielijohteesta. Reissu oli yksi elämäni parhaista, ja sanottakoon, että kyllä, uskon salaa ihan pikkuisen kohtaloon ja intuitioon ja sellaisiin hiukan elämää suurempiin juttuihin.

Helsinki, Moskova, Delhi, Frankfurt, Mexico City, Guadalajara, Cancun, Glasgow, Helsinki.

Ohessa upeasti taiteilemani lopullinen reissusuunnitelma kartalla (rakastan karttoja, en tiedä miksi).

Vasta tehtyäni tämän graafisen esityksen tulevasta matkastani, sain mahdutettua mieleeni, että olen tosiaan lähdössä aika pitkälle reissulle ja aika kauas. Kartalla on yhteensä kahdeksan pistettä, ensimmäisen ollessa Helsinki-Vantaan lentoasema 12.12.2014. ja viimeisen ollessa Helsinki-Vantaan lentoasema toukokuussa 2015.

Helsinki-Vantaalta lennän ensin Moskovan kautta Delhiin. Moskova on siis toinen piste kartalla, vaikka en siellä viivykään muutamaa tuntia enempää. En ole koskaan aikaisemmin käynyt Venäjällä, joten tämän takia halusin sisällyttää Moskovan yhdeksi pisteeksi. Delhissä tapaan poikaystäväni 13.12. ja Intiassa vietämme pari viikkoa, junaillen ympäri Pohjois-Intiaa.

 

Matka jatkuu 29.12. Delhistä Frankfurtin kautta Mexico Cityyn. Siellä majoitumme ystävän luona ja vietämme uuden vuoden, sekä samalla 1-vuotis vuosipäiväämme yhdessä! Uuden vuoden jälkeen lennämme Guadalajaraan, jossa olemmekin sitten vähän kauemmin.

Reissu on rakentunut kuukausien kuluessa pala palalta. Yhdessä vaiheessa esimerkiksi minulla oli lentoliput Intiaan, muttei sieltä takaisin. Seuraavaksi minulla oli lentoliput Intiasta Meksikoon, muttei takaisin Suomeen. Ympyrä sulkeutui (jokseenkin) eilen, kun varasimme lentoliput Cancunista Glasgow’hun, josta muutaman päivän kuluttua lopulta lennämme Suomeen. Tämä tarkoittaa sitä, että paluumatkalla ennen lentoa Cancunista täytynee pistäytyä Karibian merellä asuvan ystävän luona pari päivää ennen lentoa. Ihan vaan vanhaa ystävää moikkaamassa – Karibian merta siis!

Lähtöön on nyt puolitoista viikkoa ja viime hetken ihmisenä järjestelen nyt noin kymmentä asiaa samanaikaisesti: Intian viisumi odottaa noutajaa suurlähetystössä Helsingissä, huoneeni alivuokraus on käynnissä ja enää pitää päättää, kenet innokkaista hakijoista valitsen huonettani asuttamaan, rinkka odottaa tyhjillään huoneeni nurkassa (olen kenties universumin huonoin pakkaaja millä tahansa mittapuulla tai lähestymistavalla mitattuna; on todennäköistä, että repusta löytyy lopulta kaikkea tuiki tarpeetonta, fiilispohjalta reppuun sullottua ja järjettömän painavaa tai/ja tilaavievää), rokotukset on viimeistä pistosta vaille valmiina, jonka käyn ottamassa sopivasti päivää ennen lähtöä. Näiden lisäksi pitäisi vielä suorittaa pari tenttiä yliopistolla, ennen kuin voin alkaa fiilistellä reissuun lähtöä toden teolla!

Pian mennään!

-N

A relaxing cup of café con leche

Nyt kun matkailussani on pieni suvantovaihe, tyyntä myrskyn edellä, kuiva kausi, you name it, ajattelin jatkaa juttusarjaa nimeltä ”Vaihtoblogin raunioista”. Julkaisen siis Espanjassa viettämäni vaihtovuoden aikaisia blogikirjoituksia uudelleen.

Tänään vuorossa on kieleen liittyvää pohdintaa. Postaus on päivätty 2. marraskuuta 2013.

A relaxing cup of café con leche

eli espanjalaiset ja englanti.

Ennen kuin tulin tänne, olin kyllä osannut varautua siihen, ettei espanjalaiset puhu kovin hyvää englantia. Ajattelin, että se on itse asiassa ihan hyvä mun espanjan oppimisen kannalta, niin kuin se tietysti onkin. Mutta aihe espanjalaiset ja englanti on osoittautunut paljon mielenkiintoisemmaksi kuin osasin arvata. Tämä ei missään nimessä ole aihe, josta espanjalaiset itse olisivat jotenkin pihalla – päinvastoin.

Batman slap2

Pitkään ihmettelin, miksi tyypit naureskelee toistuvasti sellaiselle fraasille kuin ”a relaxing cup of café con leche in Plaza Mayor”. Okei, se on siis spanglishia: café con leche tarkoittaa maitokahvia ja Plaza Mayorilla viitataan kaupungin keskusaukioon, joka Espanjassa löytyy yleensä jokaisesta kaupungista. Selvisi, että meemi on peräisin Madridin pormestarin, Ana Botellan, Olympialaisten konferenssissa pitämästä puheesta. Puheessaan pormestari Botella ylistää kotikaupunkiaan Madridia ja kuvailee, mitä kaikkea siistiä siellä voi tehdä. There is nothing quite like a relaxing cup of café con leche in Plaza Mayor. Ilmeisesti Espanjan lehdistö otti jutun heti omakseen ja pormestarin englannin kielen taidoista on tullut yleinen vitsinaihe. Kuten nykypäivänä (kiitos youtube, twitter, facebook) usein käy, homma on paisunut uskomattomiin mittasuhteisiin: pelkästään twitteristä ja facebookista löytyy useampiakin sivustoja, joissa ”relaxing cup of café con lecheä” voi fanittaa.Täytyy myöntää, Botellan puhe on aika läppä. Toinen puheesta poikinut hokema ”Madrid is FUN” on aika hilpeä ja erityisesti Botellan lausuminen ja korostus tuo juttuun aivan oman ulottuvuutensa. Puheen voi tsekata esimerkiksi täältä: http://www.youtube.com/watch?v=SluVUMq0Q4g.

Vaikka Botella-juttu onkin kevytmielinen vitsi, en voinut olla pohtimatta, miksi juttu on kasvanut niin suureksi Espanjassa. Jollain tapaa tapaus toi elävästi mieleeni suomalaisten formulakuskien englanninkielen taidot: jos Häkkisen aikaan olisi ollut youtube, niin olen varma, että aika monta remixiä olisi saanut tuulta alleen. [Edit: Yksi syy Botellan varsin häpeilemättömään pilkkaamiseen löytyy aivan varmasti aiheesta, mikä ei enää olekaan niin kevytmielistä vitsailua: espanjalaiset ei suhtaudu poliitikkoihin kovin suopeasti näin talouskriisin aikaan. Yleisesti tiedetään, että jostain hämäräperäisestä syystä samaan aikaan kun työttömyysprosentit lähestyy kolmeakymmentä, poliitikot kylpevät rahassa. Vahingonilo lienee se sana, jota voidaan tässä yhteydessä käyttää.]

Oman tähänastisen kokemukseni mukaan pyöreät 100% tapaamistani espanjalaisista ovat olleet sitä mieltä, että he eivät puhu hyvää englantia. My english is very bad, niin ne sanoo, ihan jokainen. Joidenkin kanssa olen keskustellut aiheesta enemmänkin ja moni on sitä mieltä, että syy huonoon englannin kielen tasoon on huonossa opetuksen tasossa. Itse olin vähän yllättynyt siitä, että täällä opiskellaan englantia ala-asteelta asti, samoin kuin Suomessa. Saattaa olla totta, että opetuksen taso on huonompi kuin vaikkapa Suomessa, meillähän on tunnetusti verraten hyvätasoinen peruskoulutus. Mutta itse luulen, että vielä suurempi syy on siinä, ettei englantia kuule täällä missään: kaikki englanninkieliset tv-ohjelmat, samoin kuin elokuvat, on dubattu espanjaksi. Jopa yliopistolla englannin kieli on vähän karsastettu aihe, tenttikirjat ja tieteelliset artikkelit luetaan espanjaksi, jos vain mahdollista.

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että englannin osaamattomuus on jopa hieman pelätty juttu: ei me osata englantia, vältetään sitä siis kaikin keinoin. (Eipä sinänsä ihme, jos miettii, miten Botellalle kävi.) Hyvä esimerkki oli myös yliopiston kansainvälisten asioiden koordinaattori, joka kysyttyäni, puhuuko hän englantia vastasi, että kyllä, mutta en halua puhua sitä, koska äännän niin huonosti. Juuri ääntäminen tuntuukin olevan monelle se suurin ongelma.

Asiaa pohdiskeltuani olen alkanut tarkastella yhä enemmän myös omaa suhdettani uuteen kieleen. Aiheesta ”minä ja espanja” riittäisi varmasti juttua vielä vielä oman postauksensa verran, mutta lyhyesti: olen huomannut suhtautuvani espanjan kieleen kenties samalla rimakauhulla kuin espanjalaiset englantiin. Mitä ei osaa, haluaa välttää. Mutta kielen oppimisen kohdalla se on valitettavasti suurin virhe, minkä voi tehdä.

Takanani on pian kaksi kuukautta Espanjassa ja edessä ainakin kahdeksan, joten kirjoittelen varmasti vielä useampaankin otteeseen kielitarinoita. Mielenkiintoisinta uuden kielen oppimisessa on mielestäni kielen suhde kulttuuriin: se, mitä ei opita oppitunneilla, vaan in real life. Ensi viikonloppuna menen parin kaverin kanssa Madridiin ja olen iloinen, että voin sanoa: Madrid is FUN! Ehkäpä nautimme myös rentouttavat kupposet café con lecheä Plaza Mayorilla (kantsii oikeasti tsekata se video 😉 ).

Fantsua viikonloppua ja pyhäinpäivää kaikille!

-N

Ihana, kamala Meksiko

Tulum, Meksiko 2014

Matkustin ensimmäisen kerran elämässäni Meksikoon viime maaliskuussa. Tuolloin sydämeni vei värikäs kulttuuri, musiikki, tulinen ruoka, sydämelliset ihmiset ja tietysti paratiisimaiset hiekkarannat.

Sittemmin olen päässyt tutustumaan syvemmin Meksikoon, sen kulttuuriin, kieleen ja ihmisiin. Voisinpa sanoa kokeneeni jonkinlaisen kulttuurishokin: olen päässyt näkemään läheltä, kuinka erilaista on elää maassa, jossa köyhyys on arkipäivää, rikollisliigat hallitsevat maata ja jossa poliisiin tai hallitukseen ei voi luottaa.

Viime viikkoina meksikolaisia on järkyttänyt neljänkymmenenkolmen opiskelijan mystinen katoaminen Igualan kaupungissa, Guerreron osavaltiossa. Viime viikonloppuna mystisyys hälveni ja raaka todellisuus paljastui: opiskelijat oli teloitettu raa’asti paikallisen poliisin, poliitikkojen ja huumekartellin yhteistyönä.

Tässä linkki HS:n artikkeliin aiheesta: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1415505801818?jako=6aefbff0c1ce5beff038f5f233613d17&ref=fb-share

Olen seurannut tilannetta sosiaalisessa mediassa ja meksikolaisten ystävieni kautta. Tapaus on järkyttänyt, mutta ennen kaikkea raivostuttanut ihmisiä. Pääkaupungissa ja Igualassa on järjestetty jo lukuisia mielenosoituksia tapahtuman johdosta, ja erityisesti nuoret ja opiskelijat ovat korottaneet ääntään. Facebook, Twitter ja muut sosiaalisen median kanavat täyttyvät ihmisten vihaisista päivityksistä, ihmiset ovat saaneet tarpeekseen.

Vietin viime kesäni meksikossa ja sain tutustua paikalliseen elämänmenoon, sen hyviin ja huonoihin puoliin. Vaikka en koskaan ole pitänyt itseäni erityisen naiivina, voin sanoa rehellisesti olleeni järkyttynyt. Järkyttynyt siitä, miten äärimmäistä köyhyyttä, pahuutta ja korruptiota näennäisen modernissa ja hyvinvoivassa valtiossa esiintyy, mutta samalla siitä, miten todistin ympärilläni sellaista elämäniloa, johon en ole vielä koskaan aiemmin missään muualla törmännyt.

Guadalajara, Meksiko 2014

Jokainen Meksikossa koskaan vieraillut voinee todeta, että maa on värikäs ja monimuotoinen, monella tapaa. Se onkin kenties osuvinta, mitä Meksikosta voidaan sanoa. Meksiko on äärimmäisyyksien maa: äärimmäistä pahuutta, ja äärimmäistä elämäniloa. Miten tämä oikein on mahdollista?

Edellä olevan kysymyksen esitin viime kesänä Meksikossa ollessani. Olin syntymäpäiväjuhlilla, jossa syötiin, juotiin, laulettiin, tanssittiin ja valvottiin aamuyöhön. Samalla viikolla olin kuullut järkyttäviä tarinoita huumekartellien toimista maan pohjoisosissa. Vastaukseksi kysymykseeni sain juuri sen, mitä oikeastaan voisi päätelläkin: väkivalta maassa on niin yleistä, että se turruttaa. Psykologiaa opiskelleena olen erityisen kiinnostunut tämän tyyppisistä reaktioista järkyttäviin tapahtumiin. Suurella osalla kansasta ei ole minkäänlaisia realistisia keinoja vaikuttaa maan asioihin. Jotenkin pitää selviytyä ja toisinaan selviytyminen tarkoittaa sitä, että äärimmäiseen pahuuteen pitää vastata äärimmäisellä hyvyydellä.